tiistai 13. kesäkuuta 2017

J.R. Ward: Viskin ruhtinaat

Sukupolvien ajan Bradfordin perhe on ollut maailman bourbonpääkaupungin itseoikeutettu viskin tislauksen kuningas. Heidän vaurautensa on tuonut tullessaan arvovaltaa ja etuoikeuksia, ja perheen tiluksilla Easterlyssä kohtaavat kaksi hyvin erilaista maailmaa. Yläkerrassa asuu ylimystö, joka katsoo vaurautensa olevan seurausta sukupolvia jatkuneesta hyvästä onnesta. Alakerrassa henkilökunta raataa yötä päivää pitääkseen yläkerran kulissit tahrattomina.

J.R. Ward, joka tunnetaan suositusta Mustan tikarin veljeskunta -vampyyrisarjata, on päättänyt astua fantasian tai pitäisikö sanoa mielummin paranormaalin romantiikan ääreltä hetkeksi realistisempaan fiktioon. 

Viskin ruhtinaat aloittaa kolmiosaisen sarjan Bradfordin perheestä, jossa salaisuudet pistävät liikkeelle vakavia tapahtumia. Ja mitä olen ymmärtänyt, että sarjasta tulee kolmiosainen ja jokainen osa keskittyisi eri hahmoon kyseisestä perheestä. Ensimmäisenä vuorossa on Tulane, joka palaa kotiseudulleen muutaman vuoden poissaolonsa jälkeen perheasioiden vuoksi. Paluu tuo myös mahdollisuuden korjata menneisyytensä virheet ja tämä virhe oli entinen tyttöystävä Lizzie King.

Olen jo lukenut alkuperäisen version (The Bourbon Kings), mutta halusin kai olla varma omasta mielipiteestäni kirjaa kohtaan ja niinpä luin myös suomennoksen. En nimittäin pitänyt tästä niin paljon kuin olisin voinut pitää enkä en tiedä olisiko minun pitänyt yllättyä vai ei. Ei tämä nyt niin hirvittävän paljon eroa Wardin muista sarjoista. Ainoa ja selkein ero on juurikin se, ettei tämä ole fantasiaa vaan realistisempaa fiktiota.

Olen tähän asti pitänyt Wardin hahmoista, joistakin hyvin paljon ja joistakin vähemmän. Wardin hahmot ja erityisesti mieshahmot kuvataan yleensäkin kova kuorisiksi ja isosydämisiksi, joilla on rankka menneisyys takanaan ja puhumattakaan seksikkäiksi komistuksiksi heidän ulkoisista ja sisäisistä haavoistaan ja/tai puutteistaan huolimatta. Naishahmot ovat puolestaan the girl next door tyyppisiä, kilttejä, viattomia, mutta järkeviä sekä päättäväisiä. Mukaan mahtuu tietysti muutama ''kovan luokan'' yksilö eikä Viskin ruhtinaat ole poikkeus.

Tällä kertaa minun oli kuitenkin vaikea mieltyä yhteenkään hahmoon niin suuresti. Tulane ja Lizzie olivat sinänsä miellyttäviä, etteivät he saaneet aikaan turhautumisen tai inhon tunteita. Muihin hahmoihin verrattuina tosin melko värittömiä ja paikoin tylsiä hahmoja. Samuel T. täysvastakohta Tulanille, röyhkeä ja epäkypsä etten voinut melkeinpä ollenkaan sietää hänen käyttäytymistään Giniä kohtaan vaikka sitä ''selitettiin'' väärinymmärryksillä ja olihan Ginillä siihen osansa. Gin, sisaruksista nuorin oli itsekäs sekä diivamainen ja Edward puolestaan jäi vielä vähän mysteeriksi. Heissä kahdessa oli kuitenkin syvyyttä  mihin tarttua ja he pitivät jonkin sorttista mielenkiintoa yllä vaikkakin epämiellyttävällä ja surullisella tavalla.

Ward osaa luoda kovia kokeneita, vaikeaan tilanteeseen joutuneita sekä kieroja hahmoja, kuitenkaan tapahtumillaan Ward ei onnistunut saamaan minua innolla mukaan niin paljon draamaa kuin tässä olikin. Karskia huumoria kuten Mustan tikarin veljeskunta -sarjassa ei löytynyt yhtä tiiviisti eikä toimintaakaan löytynyt erikoisemmin, mitä en oikeastaan odottanutkaan.

Ehkä fantasia ominaisuus tekee hänen tarinoistaan paljon kutkuttavampia. Langenneet enkelit ja Mustan tikarin veljeskunta -sarjoihin verrattaessa Viskin ruhtinaat ei ensimmäisellä osallaan iske eikä herätä suurta innokkuutta. Kuitenkin uteliaisuutta löytyy sen verran toista osaa, The Angel's Sharea kohtaan, että aion sen lukea joko suomeksi mikäli se saa suomennoksen tai sitten alkuperäiskielellä eli englanniksi.

★ ★
Sivuja: 478
Suomentanut: Timo Utterström
Kustantaja: Aula & Co (2016)
Alkuperäinen teos: The Bourbon Kings (2015)
Kirjastosta

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Stephen King: Carrie

Ujo kuusitoistavuotias Carrie huomaa, että hänellä on outoja voimia. Äidin ahdas uskovaisuus ja koulukavereiden pilkka ovat jo kauan rajoittaneet Carrien elämää. Mutta kumpi ohjaa kumpaa, tyttö vai voimat? Todistajanlausunnot johdattavat lukijan vähitellen kohti tapahtumien keskipistettä. Mitä kaikkea viha voi saada aikaan?

Carrie on toinen lukemani teos kauhun kuninkaalta Stephen Kingiltä.  Tätä ennen luin Mustan tornin, mikä oli oudolla tavalla jännitävä sekä kiehtova ja tuntui omalla kohdallani raikkaalta jos näin voi sanoa vanhasta teoksesta. 

Halusin pientä vaihtelua jo niin pitkään kestäneeseen fantasiaputkeen, tarkemmin vielä nuorten fantasiakirjallisuuteen  ja Carrie vaikutti oitis hyvältä vaihtoehdolta. Ei mennyt aikaakaan kun uppouduin Carrien armottomaan ja julmaan tarinaan ja valehtelematta se oli välillä hirvittävää ja surullistakin luettavaa. 

Tarina keskittyy nuoreen Carrie tyttöön, joka on joutunut koulukiusaajien silmätikuksi. Kaikki alkaa siitä kun Carrie joutuu koulussa julman kiusaamisen kohteeksi oman tietämättömyytensä vuoksi. Tämä laukaisee pelon ja vihan tunteita, jotka puolestaan herättelevät tytössä piileviä voimia, joita myöhemmin hyödyntää muita vastaan. Tarinaa kerrotaan useasta näkökulmasta, itse Carrien, muutamien oppilaiden sekä esim. haastattelujen avulla. Tapahtumat lähestyvät hyytävästi kohti kohtalokasta iltaa, johon viha, katkeruus ja ilkeys johtavat.

Carrie oli todella nopealukuinen ja kauhistuttava teos. Kirjan tapahtumat alkoivat tuntua hyvinkin tutulta mitä pidemmälle sitä luin, mikä sai minut pohtimaan olinko kenties katsonut kirjaan pohjautuvan elokuvan vuodelta 2013 joskus aikoja sitten vaiko vain elokuvan trailerin. En nyt yhtään muista. Kuitenkin kirja koukutti heti ensimmäisten sivujen jälkeen ja sai aikaan vilun väreitä kuumana kesäpäivänäkin.

Useat eri näkökulmat tekivät teoksesta mielenkiintoisen ja toivat tapahtumiin tunnelmaa toivosta kauhuun saakka. Silti en tämän erityisemmin vakuuttunut tästä, sillä totuttelen ja tutustelen vielä genreen, mutta ehdottomasti luettavaa tämä oli. Esikoisteokseksi tosin melkoinen kirja. Suuremmille kauhun ystäville Carrie saattaa tarjota enemmän. 

Uteliaisuutta löytyy vielä sen verran muihin Kingin teoksiin, etten hylkää kauhua saati sen kuningasta vielä. Musta torni -sarjaa aion ehdottomasti jatkaa ja klassikko Hohto sekä Se kiinnostavat myös aika paljon.

★ ★
Sivuja: 206
Suomentanut: Tuula Saarikoski
Kustantaja: Tammi (1987)
Alkuperäinen teos: Carrie (1974) 
Kirjastosta

lauantai 27. toukokuuta 2017

Veronica Roth: Viillot

Kohuttu uutuustrilleri tämän hetken kuumimmalta YA-tekijältä!

Cyralla on erityislahja, joka tuottaa hänelle kipua, mutta antaa myös pelottavan voiman - ja hänen tyranniveljensä käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen. Myös Akosilla on erikoinen lahja. Kun hänen ja Cyran kohtalot risteävät, heillä on vain kaksi vaihtoehtoa: auttaa toisiaan tai tuhota toisensa.

Minulla oli odotuksia Outolintu -sarjan luojalta, että hän keksisi uuden innokkaan nuortensarjan ja uudenlaisen hän tosiaan loikin. Roth siirtyi dystopiasta tieteisfantasiaan, jossa liikutaan omaperäisessä aurinkokunnassa, jonka planeettoja sitovat yhteen pyörteeksi nimetty ilmiö. Planeettoja on yhteensä yhdeksän ja Viillot kekskittyy lähinnä Thuvhe nimiseen planeettaan ja kahteen kansaan; thuvhelaisiin ja shotetlaisiin.  

Tykkäsin paljon tästä kiehtovasta maailmankuvasta, sillä en itse ole vielä montaa (tai ollenkaan näin nopeasti muistellen) avaruuteen sijoittuvia kirjoja lukenut.  Planeettoja sitova pyörre antaa kaikille kyvyn ja mikä oli virkistävää huomata, ettei joukossa ollut vain yksi erikoinen  tapaus, joka kulkee spottivalossa ja jota kaikki tahot jahtaavat. Cyra omaa kyvyn, mikä on lähempänä kirousta kuin lahjaa kun hän kykenee pelkän kosketuksen avulla tuottamaan kipua niin muille kuin itselleen. Etten spoilaisi kirjaa, Akosin kyvstä en lähde paljastamaan muuta kuin että se oli Cyran karun kyvyn kanssa hyvässä vastapainossa.

Sanotaanko kuitenkin heti perään rehellisesti, ettei tämä kokonaisuudessaan napannut. Aivan alussa innostus ja kiinnostus alkoivat herätä kivasti kun maailmaa ja sen kansoja tapoineen selitettiin ja kuvailtiin. Innostus lukemiseen laantui, koska tapahtumat eivät nostattaneet tunnelmaa yhtään korkeammalle vaan kasaannuttivat ennalta-arvattavia asioita kappale toisen jälkeen. Juoni alkoi koostua kliseistä ja muistutti juonikuvioiltaan muita suosioon nousseita nuortensarjoja/kirjoja kuten yhtenä esimerkkinä Victoria Aveyardin Punaista kuningatarta

Omaperäisyys puuttui juonenkulusta, mikä oli Viiltojen suurin kulmakivi. Perhesuhteiden ja kansojen välit ovat kireinä, josta luonnollisesti syntyy kykyjen julmaa hyväksikäyttöä ja tragediaa. Kahdesta eri kansojen perheestä nousee muutama yksilö eli Akos ja Cyra, jotka alkavat tiettyjen tapahtumien ja mahdollisuuksien johdosta pelata samaan pussiin ja rakastua. Kirja lähestyy käänteitä ja cliffhangeriä jos toista, jotka ovat liian läheltä haettu ja täten tyhjiä yllätyksistä.
 
Näistä huolimatta Viillot tarjosi muutamia kiinnostavia asioita esim. aiemmin mainitsemani maailmakuva, eri kansojen tavat ja ''tavaramerkit'' kuten jääkukat. Näistä löytyi sitä omaperäisyyttä mitä ei muualta järin löytynyt ja nämä yksityiskohdat onnistuivat pitämään minut mukana loppuun asti niin ''paljon'' kuin ne olivat esillä. Jatkoin siis sinnitellen lukemista välillä toivoen vauhdin kiihtyvän ja välillä taas haukotellen.  

En kokenut Viiltoja pettymykseksi tai ainakaan kovin negatiivisessa mielessä vaan enemmänkin hidaskulkuiseksi ja tylsäksi. Outolintuun verrattuna tämä ''uutuustrilleri'' ei ollut niinkään vahva ja innoittava aloitus, vaikka itse kirja alkoi mielenkiintoisesti. Harmi.


★ ★
Sivuja: 428
Suomentaja: Outi Järvinen
Kustantaja: Otava
Alkuperäinen teos: Carve the Mark (2017)
Kirjastosta

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Stephanie Garber: Caraval

" TERVETULOA, TERVETULOA CARAVALIIN! Maiden ja merten mahtavimpaan esitykseen. Sisällä koette enemmän ihmeitä kuin useimmat ihmiset koko elinaikanaan.
Saatte juoda taikuutta pikarista ja ostaa unia pullossa. Mutta ennen kuin astutte maailmaamme, painakaa mieleenne, että kaikki on vain peliä."


Scarlett asuu pienellä saarella sisarensa Tellan kanssa. Scarlettin unelmana on päästä mukaan maagiseen Caraval-peliin, joka järjestetään vuosittain tyttöjen kotisaaristossa, mutta nyt hänellä on edessään julman isän järjestämä avioliitto.

Sitten sisarukset saavat yllättäen kutsun peliin. Caravalin saarella Tella kaapataan. Pian käy ilmi, että tällä kertaa koko pelin voittaa se, joka löytää Scarlettin sisaren.

Scarlett uppoaa pelin maagisen värikkääseen maailmaan, jossa unohtuu, että koko Caraval on näytelmä. Mikä on totta ja mikä ei? Ehtiikö Scarlett pelastaa sisarensa ennen kuin peli päättyy ja tämä katoaa lopullisesti?


Minulle Stephanie Garberin Caraval on ehdottomasti ollut yksi odotetuimmista kirjoista tänä keväänä ja kun vihdoin pääsin sen kimppuun en aikaillut. Idea oli mielestäni jännittävä, salaperäinen, maaginen ja todella puoleensa vetävä. Juoni lähti käyntiin ja kulki nopeasti eteenpäin, ehkä välillä liian kiireellisesti, mutta kiinnostus sivu sivulta vain kasvoi. Garbar tarjosi seikkailumielisen aloituksen eikä ollut vaikeaa pysytellä mukana salaperäisten asioiden ilmaantuessa ja kasaantuessa. Tämän suhteen olin innoissani. 

Tykkäsin mielettömästi Garberin luomasta maagisesta maailmasta. Erityisesti muuntuvat puvut ja mekot, salaiset käytävät, taikaa sisältävät juomat ja poikkeavat kaupan teko tavat toivat mieleeni Disneyn piirrettyjen ihastuttavaa tunnelmaa. Jäin kuitenkin kaipaamaan lisää Caravalin ihmetystä, sen taikoja sekä vaaroja, sillä tapahtumille annettiin mielestäni liian vähän huomiota. Oli toisaalta hyvä, että juoni pysyi joutevana, mutta kerran kyseessä on täysin kuvitteellinen maailma, ei olisi ollut pahitteeksi pysähtyä ja tarkastella sitä lähemmin.

Hahmoista en osaa sanoa kunnolla mitään. Niin kirjava kuin Caraval oli tapahtumillaan, hahmoista en voisi sanoa samaa. Scarlett oli sankarittareksi liian epävarma. Hän olisi voinut ns. kantaa itseään luotettavammin ja jättää turha murehtiminen taka-alalle. Caravalin luoja Legend jäi pitkälti vielä mysteeriksi, Tella oli siskonsa Scarletin vastakohta ja alun mysteeripoju oli tyypillisesti salamyhkäinen ihastuksen kohde, jonka rooli tosin loppua kohden kasvoi.

Garberin kirjoitustyyli myös hämmensi. Hän antoi tunteille ja tuntemuksille mitä eriskummallisimpia hajuja ja makuja sekä värejä, joista ei aina jäänyt niin uskottava olo. Se oli erikoista, outoa ja takuulla mielikuvituksellista. En vain välillä tiennyt mitä minun pitäisi ajatella kun paikka tuoksuu naurulta. Pahan hajuista hengitystä? Minttupastilleja? Tai jos sinut valtaa smaragdin vihreä aavistus? Entä miltä valheiden pitäisi maistua?

Uskon myös, että Caraval olisi toiminut jopa paremmin jos romanssi olisi siirretty myöhemmäksi, jonka avulla saisi mahdollisesti enemmän odotuksia jatko-osiin. Kuitenkin Caraval onnistui jättämään minut janoamaan lisää sen kutkuttavan jännittävällä lopullaan. Ja ehkä tällä kertaa oman tarinansa kertoo Tella. Oman tietämykseni mukaan tästä sarjasta tulee kaksiosainen ja tulevaa viimeistä osaa saakin odottaa ensi vuoteen.

Tykkäsin, mutten älyttömästi.

★ ★
(3-3,5 tähteä)
Sivuja: 359
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Kustantaja: WSOY (2017)
Alkuperäinen teos: Caraval (2017)
Kirjastosta

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Jennifer L. Armentrout: Opal

After everything, I’m no longer the same Katy. I’m different... And I’m not sure what that will mean in the end. When each step we take in discovering the truth puts us in the path of the secret organization responsible for torturing and testing hybrids, the more I realize there is no end to what I’m capable of. The death of someone close still lingers, help comes from the most unlikely source, and friends will become the deadliest of enemies, but we won’t turn back. Even if the outcome will shatter our worlds forever.

Together we’re stronger... and they know it.

Jokin minua veti tämän puoleen, olikohan halu tietää miten tämä sarja päättyy tai sitten viime aikainen Armentroutin kirjojen selaaminen Goodreadsissa. Heh. No. Ainakaan kannet sitä eivät tehneet.

Muistan kuinka Onyx päättyi ja kokonaisuudessaan olin osasta positiivisesti yllättynyt. Tämä siksi, koska ensimmäinen osa Obsidian ei kolahtanut kovin lujaa sen Twilight rip offin takia ja minulle jäi hyvin skeptinen olo jatko-osista, mutta Onyx tarjosikin toimintarikkaan, mielenkiintoisen ja jännittävän lukukokemuksen.

Opal jatkaa siitä mihin Onyx jäi ja Daemonin sekä Deen kuolleeksi luultu veli Dawson on palannut. Kysymys kuuluukin onko hän sama Dawson ennen katoamistaan ja mitä hän on valmis tekemään saadakseen rakastettunsa takaisin. Muistellessani kaksi aiempaa osaa, Opal ei poikkea niistä oikeastaan kuin parilla seikalla. Juonen kulku tuntui lähes samalta eli hahmot käsittelevät edellisen osan tapahtumia pienellä draaman poikasella, joista sitten kinastellaan yhdessä ja erikseen. He kohtaavat uuden uhan, jonka selvittämiseksi he tarvitsevat apua uusilta ja yllättäviltä tahoilta.

Kyse ei ole enää yksinkertaisesti Luxeneista, Arumista, DOD:sta vaan he ovat nyt osa isompaa kokonaisuutta ja Opal lähestyy tätä varovaisin askelin. Toisin sanoen Armentrout tarjoaa jännittäviä tapahtumia sekä uusia mielenkiintoisia hahmoja, mutta ei yhtä kiitettävästi kuin Onyxissa. Huomion vei, odotetusti kyllä, Katy ja Daemon ja heidän suhteensa.

Välillä Daemonin leikkimielisyys ja oman egonsa paisuttaminen sai minut hykertelemään ja nauramaan niin kuin edellisissäkin osissa ja jopa Katyssakin alkoi nousta esiin kickass meininkiä, josta olin tyytyväinen. En olen kuitenkaan vielä täysin lämmennyt Katylle ja Daemonille. Heillä on jatkuva eipäs juupas moodi päällä ja polkivat paikallaan turhan itseppäisinä asioissa, joiden ei pitäisi mielestäni olla enää ongelmana. Aiemmin se toimi paremmin kun he eivät olleet vielä ns yhdessä, mutta nyt olisi jo aika puhaltaa yhteen hiileen.

Ja jälleen loppu sai jälleen mielenkiinnon herämään, vaikka se ei yhtä yllättävä ollut kuin Onyxissa. Täytyy kuitenkin sanoa, että mielikuvituksen juostessa lujaa viimeisten kutkuttavien sivujen aikana olin syvästi liikuttunut ja ensimmäistä kertaa pari sai minut kääntymään täysillä heidän puolelleen. Voi veljet, Daemon. Luin sen kahteen kertaan. Se kohtaus iski, mikä edelleen ihmetyttää minua.


Olen melko ristiriitaisella kannalla. En tahtonut välittää Katyn ja Daemonin suhdedraamasta ja romantiikkaakin oli mielestäni himpun verran liikaa. Kuitenkin asiat, jotka pyörivät tämän ulkopuolella taas kiinnostivat todella paljon; Dawson, Luc, DOD, tosin omaksi harmikseni tarpeeksi ei liikuttu niiden suunnilla. Blakesta puolestaan en nyt sano muuta kuin I knew it. 

En ole enää yhtä skeptinen jatko-osia kohtaan eli aion jatkaa tämän parissa vielä. Toivottavasti Origin, mikä on sarjan neljäs osa, tarjoaa enemmän jännittäviä ja katalia suunnitelmia ja vähemmän.. no siirappia.

   
★ ★
(2,5-3 tähteä) 
Sivuja: 452
Kustantaja: Entangled Teen
Ei ole suomennettu
Kindle Edition 

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Danielle L. Jensen: Stolen Songbird

For five centuries, a witch’s curse has bound the trolls to their city beneath the mountain. When Cécile de Troyes is kidnapped and taken beneath the mountain, she realises that the trolls are relying on her to break the curse.

Cécile has only one thing on her mind: escape. But the trolls are clever, fast, and inhumanly strong. She will have to bide her time…

But the more time she spends with the trolls, the more she understands their plight. There is a rebellion brewing. And she just might be the one the trolls were looking for...

YA fantasialla mennään taas. Tällä kertaa kyseessä on Danielle L. Jensenin Stolen Songbird, mikä aloittaa kolmiosaisen The Malediction trilogian, jonka luin tammikuun puolella. Goodreads tutustutti minut tähän teokseen jo aikaa sitten, mutta kiinnostusta ei ole löytynyt vasta kuin vähää aikaa sitten. Genret lupailivat romantiikkaa, minkä pelkäsin häiritsevän ja hidastavan juonen kulkua eikä tällainen fantasiaasetelma, jossa nuori päähenkilö ja yleensäkin juuri tyttö heittäytyy uuteen ja tuntemattomaan tilanteeseen vasten tahtoaan ja/tai vailla muuta keinoa ole aivan uusi.

Stolen Songbirdissä nuori Cécile de Troyes kidnapataan yllättäen vuoren alaiseen maailmaan, jossa elävät kirouksen vangitsemat peikot. Käy ilmi, että ennustuksen mukaan hän on vastaus noidan langettaman kirouksen rikkomiseen, jonka johdosta hänen on liittouduttava kuninkaallisten peikkojen kanssa avioliiton merkeissä. Se ei kuitenkaan rauhoita levottomuuksia ja pelkoja kun puhdas- sekä puoliveristen peikkojen väliset erimielisyydet ovat vaarallisen lähellä sodan syttymistä.

Olin  aivan täpinöissäni kun sain yllättyä positiivisesti lukemastani. Sain paljon enemmän mitä odotin ja tykkäsin todella! No joo, juoni sisälsi tyypillisiä ''hidden secrets and abilities'' sankarittaren puolelta, mutta mielestäni Jensen on onnistunut tarjoamaan paljon muutakin eikä tarina myllertänyt vain päähenkilöön kohdistuvissa pulmissa. Ja minun ilokseni kyse ei ollut myöskään pelkästä Cécilen sekä Tristanin, peikkojen prinssin välisestä suhteesta. Jensen antoi painoarvoa muille mielenkiintoisille, räjähdysalttiillekin tapahtumille sekä hahmoille, jotka pitivät minut kiinni kirjassa.

Okei, aluksi maininta peikoista (trolls) sai minut väkisin ajattelemaan lapsuudestani tuttuja ja värikkäitä pystytukkaisia leluja ja sekos sai minut oikeasti hekottamaan. En pystynyt kuin hymyilemään ajatukselle, että Cécile avioituu peikonlelun kanssa kunnes Jensen (ah, ajatukset harhailevat) vie kohti synkempiä ja taianomaisia ulottuvuuksia. 

Cécile voitti minut puolellensa kirjan aikana. Hänessä oli ihailtavaa määrätietoisuutta eikä jäänyt surkuttelemaan ja odottelemaan parempia päiviä riippuvaisena muista, mutta teki virheensä selviytymisvaiston ja pettymysten pakottamana. Hänen lisäksi monet muutkin hahmot valloittavat omilla tarinoillaan ja täytyy sanoa, että Tristan on uusi ihastukseni jos vähän hupsuksi heittäydytään. 


Tristianissa piili, kaikkien vastuiden, velvollisuuksien ja sääntöjen, jotka ohjasivat hänen tekemisiään ja sanomisiaan määrittäen vain hänen ulkokuorensa, alla ihastuttavaa herkkyyttä ja vahvuutta mikä sai sydämen tekemään voltteja. Lyöttäytymällä yhteen Cécile ja Tristan ystävystyvät ja suhde kasvaa heidän välillään vallitsevasta epäluottamuksesta ja eroista huolimatta. Mahtava pari tosiaan.

Tykkäsin todella paljon. Koko ajan tapahtui jättäen jatko-osille jännittäviä odotuksia, suhteet kehittyivät hyvässä ja pahassa, vastaukset noidan kiroukseen alkoivat näyttäytyä ja loppu oli mainio. Se oli koskettava ja tuntui todellakin että niin oli pakko tapahtua, niin pakahduttava kuin se olikin. Innokkaana odotan pääseväni toisen osan kimppuun! 

Suosittelen lämpimästi!

★ ★ ★ ★
Sivuja: 480
Kustantaja: Strange Chemistry (2014)
Ei ole suomennettu
Kindle Edition 
 

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Colleen Hoover: Ugly Love

When Tate Collins meets airline pilot Miles Archer, she knows it isn’t love at first sight. They wouldn’t even go so far as to consider themselves friends. The only thing Tate and Miles have in common is an undeniable mutual attraction. Once their desires are out in the open, they realize they have the perfect set-up. He doesn’t want love, she doesn’t have time for love, so that just leaves the sex. Their arrangement could be surprisingly seamless, as long as Tate can stick to the only two rules Miles has for her.

Never ask about the past.
Don’t expect a future.

They think they can handle it, but realize almost immediately they can’t handle it at all.

Hearts get infiltrated.
Promises get broken.
Rules get shattered.
Love gets ugly.


Colleen Hoover on nimenä minulle erityisen tuttu. Näen nimen kerran jos toisenkin aina kun selaan uutisia, juttuja, kuvia yms kirjoista, mutta en ollut lukenut yhtään hänen kirjaansa ennen Ugly Lovea. Hooverin kirjoista juuri Ugly Love ponnahtaa aina esiin huomiota herättävällä kannellaan kertoen ''lue lue minut nyt heti'' ja niinpä minä päätin sen pienen pohtimisen jälkeen lukea. Ylitsevuotavan hyvien palautteiden takia ymmärsin, että kyseessä olisi jotain, no todella henkeasalpaavaa.

Ugly Love on tarina Tate Collinsista, joka uppoaa suhteeseen, joka on alkujaan tuhoon tuomittu. Suhteen toinen osapuoli Miles Archer ei halua sitoutua ja tekee heti selväksi, että kyseessä on vain fyysistä kanssakäymistä. Alkavista tunteistaan jo tietoisena Tate ryhtyy suhteeseen, mutta ei osaa odottaa tunteiden kasvavan ja voimistuvan eikä sitä, ettei ole ainoa joka on hukkumaisillaan.

Okei. En voisi sanoa olleeni karvaasti pettynyt, koska en odottanut pitäväni tästä niin suuresti. Odotin kuitenkin enemmän sisältöä ja siksi olin enemmänkin ihmeissäni, että tässäkö tämä nyt oli. Koko kirja keskittyi Taten ja Milesin surulliseen friends with benefits suhteeseen, jonka ympärillä ei oikeastaan pyörinyt mitään muuta paitsi kurkistuksia Milesin menneisyyteen. En osannut päättää oliko lukemani masentavaa vaiko sydäntä särkevää draamaa. Kirja olisi voitu nimetä yhtä hyvin Sad Loveksi.

En löytänyt tästä mitään mihin tarttua ja tuntui, että ''session'' ulkopuolella nähtiin vain ihmeellistä soutaa huopaa mustasukkaisuutta, vaatimuksia ja sydänsuruja, ettei omaa ymmärrystä tahtonut hirveästi löytyä mikä siinä niin viehätti. Mahan pohjaa kiristi kyllä lentäjäpojan menneisyys, joka oli kerrottu erillä tavalla miten Taten näkökulmasta kerrotut osiot, mutta.. Niin. Siinä ei ollut mitään mistä en olisi jo lukenut eikä hahmoistakaan löytynyt mielenkiintoisia piirteitä tai ominaisuuksia.

Ehkä tässä viehätti ''rikkoutuneen sielun pelastaminen'', jos sitä niin voi sanoa. Ymmärrän siis jollain tasolla miksi kirja niin monille kolahti ja lujaa. Taisin vain kuvitella, että tällaisen rajoitetun suhteen toimivuutta käytäisiin syvemmin läpi tai siitä löytyisi sitä jotain ''rumaa'', josta jäisi jotain käteen muutakin kuin särjettyjä sydämiä ja PUM. Hello HEA. Minun on kuitenkin pakko allekirjoittaa monien muidenkin, niin hyvän kuin huonon arvosanan antaneiden, mielipide siitä, että Collen Hoover kirjoittaa todella koukuttavasti. 

Jokin hänen kerronnassaan pitää otteessaan, vähän niin kuin Jennifer L. Armentroutilla. Hän osaa kirjoittaa dramaattisesti ja koskettavasti. Ugly Loven luki alusta loppuun juuri Hooverin kerronan takia ja jotta mielipiteeni tulisi itselleni paremmin selville luin tämän toistamiseen. Ja niin minulle selvisi, ettei suhtautumiseni kirjaan todellakaan johtunut huonosta ajankohdasta.

Jos haluat lukea tämän, älä odota monimutkaisia suhdekiemuroita tai ''järkevää'' hahmokaartia. Toisin sanoen älä odota liikoja niin saatat pitää tästä.

Yllätyksekseni Ugly Love on saanut elokuvasovituksen ja aika hauskalla tavalla. Goodreadsissä kun nyt ilmaantuu tämän kaltaisten rakkausdraamojen arvosteluissa lukijoiden mielipiteitä millaisina he näkevät pääparituksen ja Nick Bateman, Kanadalainen malli kuumotti lukijoita eniten Miles Archerina. Tämä tuli Batemanin tietoon ja hän itse oli kiinnonut sovittamaan kirjaa elokuvaksi ja oli ottanut yhteyttä itse kirjailijaan. Näinpä asian kanssa edettiin ja pari vuotta sitten (2015) YouTubeen julkaistiin kiihkeä teaser trailer (linkki videoon löytyy tästä) ja näyttää hyvin mahdolliselta, että elokuva ilmestyy vuonna 2018.

★ ★
Sivuja: 337
Kustantaja: Atria Books (2014)
Ei ole suomennettu
Kindle Editon